Tämä teksti on raskaudenaikaisen menetyksen kokeneen läheisen kirjoitus.
Meidän perheessämme on kaksi aikuista tytärtä. Vanhemmalla tyttärellä on yksi
jo 13-vuotias tytär. Olemme saaneet vaimoni kanssa kokea isovanhemmuuden onnea.
Kaikki on mennyt hyvin.
Nuorempi tyttäremme löysi heti abiturienttivuotenaan mukavan miehen. He ovat
olleet yhdessä jo reilut viisitoista vuotta. He ovat opiskelleet kumpikin hyvän
tutkinnon ja löytäneet sopivat työpaikat. Heidän suhteensa on aina näyttänyt
tasapainoiselta ja onnelliselta.
Olemme seuranneet heidän elämäänsä ja toivoneet hiljaa mielessämme lasta
heillekin. Emme ole milloinkaan edes kyselleet heidän suunnitelmistaan saada lapsi.
Asiahan on täysin heidän yksityisasiansa. Sehän on selvä.
Muutama vuosi sitten kevättalvella tyttäremme ilmoitti meille olevansa raskaana.
Hän säteili onnesta. Pian säteilimme onnesta mekin vaimoni kanssa: "Ihana asia!"
totesimme yhdessä halatessamme rakasta tytärtämme ja hänen miestään. Siitä
alkoi iloinen odotus. Olimme juuri jääneet eläkkeelle ja aikaakin järjestyisi, jos
nuoripari meidän apuamme tarvitsisi.
Samalla meille kerrottiin myös, että alkuvaiheen keskenmenoja oli ollut jo parikin, joita emme olleet osanneet edes aavistaa. Suru ja hämmennys valtasi meidät isovanhemmatkin. Tämä muutti ilomme varovaisemmaksi. Raskaus kuitenkin eteni normaalisti puoleenväliin sikiön rakenneultraan asti, ja tyttären pahoinvointikin helpotti.
Rakenneultrassa sikiön sydämessä todettiin vakava rakennevika, yksikammioinen sydän.
Lääkärit kertoivat tulevasta. Syntyvän lapsen elämä tulisi olemaan kärsimystä ja jatkuvia leikkauksia. Entä mitä se olisi lapsen vanhemmille? Me isovanhemmat järkytyimme. Tämä oli pahinta mitä meille oli elämässämme tapahtunut. Kuinka nuoret selviytyisivät tästä? Sehän
tässä olisi tärkeintä.
Kevät oli alkamassa ja muut juhlivat vappua. Vanhemmat joutuivat päättämään raskauden keskeytyksestä, niin kova ratkaisu kuin se olikin. Ja mitä tyttäremme joutuikaan kokemaan synnyttäessään lapsen, jota ei saanut pitää. He olivat saaneet pitää lasta sylissä. Jalkapohjista ja käsistä oli otettu jäljet muistoksi, tärkeä asia surun työstämisessä. Suru, joka seuraisi vanhempia koko elämän ajan.
Emme osanneet kuvitellakaan, miltä menetys odottavista vanhemmista tuntui. Emme tyrkyttäneet neuvojamme. Olimme neuvottomia. Aloimme ymmärtää, miten vahvasti nuoret olivat lasta halunneet ja odottaneet. Jokin aika sitten vielä ajattelimme, että ehkä he eivät lasta edes halua. Ja sekin täytyisi hyväksyä.
Kaiken surun jälkeen paistoi vihdoin aurinko. Vanhemmat eivät menettäneet
uskoaan ja toivoaan. He rohkenivat katsoa tilanteen loppuun saakka. Tuli vihdoin
pysyvä ja terve raskaus. Syntyi terve suloinen tyttö. Meidän kaikkien ihmetyksen,
ihailun ja rakkauden kohde. Hänen kasvuaan saamme seurata, isoveljensä muisto aina mukana.
Comments