Tämä teksti on vertaiskertomus. Keväällä 2022 makasin yksin sairaalassa ja hyräilin hiljaa itsekseni Laura Närhen kappaletta: "mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu". Silittelin mahaani, jossa pieni elämänalku edelleen potki aktiivisesti, ja pyysin anteeksi. Pyysin anteeksi sitä, etten ollut pystynyt pitämään häntäkään turvassa. Kohdunkaula oli auennut aivan liian aikaisin – taas, ja keskenmeno oli väistämätön. Mentiin raskausviikolla 19+6. Isoveli oli vuotta aiemmin syntynyt täysin yllättäen kotona raskausviikolla 19+0, siis lähes täsmälleen samoihin aikoihin. Takana oli samat alkuraskauden vaikeudet kuin ensimmäisessäkin raskaudessa: raskausdiabetesdiagnoosi, loppumattomalta tuntuva närästys ja viikolta 5 alkanut vuorokauden ympäri jatkuva pahoinvointi, joka alkoi helpottaa vasta viikolla 16 ja pahimpina kuutena viikkona piti minua täysin sohvan vankina. Ja sitten se kaikkein pahin lopputulos. Taas.
Esikoisemme oli tosiaan syntynyt yllättäen kotona, ja tilanne oli edennyt niin nopeasti, ettei mitään ollut tehtävissä. Pienen pienet jalat sätkivät hetken, kunnes pysähtyivät iäksi. Istuimme yhdessä mieheni kanssa kylpyhuoneen lattialla pieni poikavauva edessämme, kun paikalle alkoi ilmestyä ensihoidon väkeä sekä FinnHEMSin lääkäriyksikkö. Siis FinnHEMS, huh. En aiemmin ollut tajunnutkaan miten vakava tilanne olisi minulle itselleni voinut olla. Onneksi sillä kertaa ei ollut.
Minut kuljetettiin ambulanssilla Naistenklinikalle, jossa päädyin lopulta istukan kaavintaan nukutuksessa. Minua sekä esikoistamme tutkittiin todella tarkkaan, mutta lopulta mitään selkeää syytä myöhäiselle keskenmenolle ei löytynyt, ja lääkärit rohkaisivat meitä yrittämään uudestaan. Kylpyhuoneen lattialla olin vakaasti päättänyt etten enää koskaan haluaisi raskautua uudelleen, sillä raskausaika oli ollut minulle kaikkea muuta kuin ruusuista odotusta ja säteilevää onnea. En halunnut kokea sitä kaikkea kauheutta uudelleen, etenkään kun lopputuloksesta ei ollut varmuutta. Ja kuitenkaan emme halunneet jättää yrittämättä.
Puoli vuotta esikoisemme kuoleman jälkeen raskaustestiin piirtyvät kaksi punaista viivaa saivat sisälläni aikaan oikean tunnemyrskyn. Olin odottanut olevani iloinen positiivisen tuloksen nähdessäni, mutta sen sijaan käteni alkoivat vapista, ja pelko, suru sekä jännitys nousivat voimakkaina pintaan. Tässä sitä nyt sitten oltiin. Onneksi mieheni oli toiveikkaampi uuden raskauden suhteen, ja pian tuo toiveikkuus tarttui minuunkin. Sitä paitsi kaikki raskaudet ovat erilaisia, joten oli mahdollista, että tämä raskaus tulisi olemaan helpompi. Olin lukenut, että yleensä raskauspahoinvointi on pahinta ensimmäisessä raskaudessa ja olin toiveikas sen suhteen, että tällä kertaa ehkä pääsisin vähemmällä. Kuinka väärässä olinkaan.
Toisessa raskaudessa pahoinvointi oli jopa pahempi kuin ensimmäisessä: se jatkui läpi vuorokauden kaataen minut sohvan vangiksi moneksi viikoksi. Pahimpina hetkinä en jaksanut katsoa edes televisiota, vaan pelkästään makasin ja odotin iltaa, jotta voisin siirtyä sänkyyn nukkumaan. Ja toivoin, että yöllä saisin huonolta ololtani ylipäätään nukuttua. Söin pahoinvointilääkkeitä, joista ei ollut juurikaan apua, ja kiukuttelin miehelleni jatkuvaa huonoa oloani. Lopulta minua kannatteli päivästä toiseen vain se itselleni suomani lohdullinen ajatus, että tämän jälkeen minun ei enää koskaan tarvitsisi kärsiä tällaisesta, sillä tämä olisi viimeinen kerta kun olisin raskaana. Lohdullista tuossa totaalisen kamalassa olossa oli kuitenkin myös se, että lamaannuttava pahoinvointi ei jättänyt juurikaan tilaa peloille.
Pahoinvointini takia olin joutunut kertomaan raskaudestani töissä melko aikaisin, ja kaikki saamani onnentoivotukset aiheuttivat minussa kylmiä väreitä. “Noh, katsotaan miten meidän käy tällä kertaa”, ajattelin. Huomasin puhuvani tulevaisuudesta aina muodossa ”jos kaikki menee hyvin”, enkä uskaltanut edes suunnitella mitään hankintoja vauvaa varten. Minusta tuntui, kuin olisin ollut vain pelkkä tyhjä kuori – väline, johon vauvamme on laitettu kasvamaan, kunnes se toivottavasti pärjäisi ulkomaailmassa.
Aiemman kokemuksemme jälkeen olimme onneksi saaneet neuvolastamme ylimääräisiä käyntejä, ja raskauden puolivälin lähestyessä pääsin neuvolahoitajalle ultraan viikoittain oman mielenterveyteni tukemiseksi. Joka kerralla tuijotin ja odotin ensin neuvolahoitajan ilmettä ennen kuin uskalsin itse katsoa ruudulle – siltä varalta, että ruudulta paljastuisikin huonoja uutisia. Huonoja uutisia ei kuitenkaan tullut. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli hyvin jopa sinä päivänä, kun olimme ylittäneet esikoisen keskenmenon rajapyykin. Vajaan parin viikon päästä koittaisi rakenneultra, ja melko pian sen jälkeen päivä, jolloin neuvolahoitaja kirjoittaisi raskaustodistuksen Kelan etuuksia varten. Noita päiviä ei koskaan tullut.
Vain muutama päivä esikoisemme rajapyykin jälkeen lähdimme käymään Naistenklinikan päivystyksessä tarkistuttamassa tilanteen vähäisen rusehtavan vuodon takia. Kaiken piti olla kunnossa, mutta ajankohdan ja aiemman kokemuksemme takia emme halunneet jättää asiaa tutkimatta. Kun päivystyslääkäri tutki minut, hänen ilmeensä vakavoitui yhtäkkiä ja huomasimme heti, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. Jouduimme kuitenkin odottamaan vielä erikoislääkäriä ennen kuin päivystävä lääkärikään uskalsi sanoa meille mitään. Sitten se tuli: kalvorakko. Kohdunkaula oli yllättäen avautunut hieman ja osa sikiöpussista oli kohdun ulkopuolella. Yhtäkkiä kaikki muuttui: en saanut enää nousta seisomaan ja minut siirrettiin sairaalasänkyyn, jonka pääpuolta laskettiin jalkopäätä alemmas siinä toivossa, että painovoima auttaisi sikiöpussia palaamaan takaisin kohtuun ja minulle ehdittäisiin ommella hätälanka keskenmenon estämiseksi.
Minut siirrettiin synnytysosastolle, jossa makasin seuraavat pari vuorokautta kuunnellen toisten vauvojen itkua ja toivoen, että ihme tapahtuisi ja omamme selviäisi tästä. Mieheni sai olla luonani vierailuaikaan, mutta muita vieraita ei koronan takia sallittu. Yöt olin yksin ja nuuhkin koiramme lempilelusta koiramme tuoksua helpottaakseni suruani. Toisena yönä hereillä maatessani tunsin, että jotain oli tapahtumassa ja sain kutsua mieheni paikalle. Mieheni ehdittyä paikalle lapsiveteni menivät, ja arvasimme heti, että tilanne oli lohduton. Vielä yhden lääkärintarkistuksen jälkeen jouduimme lopulta itse tekemään päätöksen keskenmenon loppuun saattamisesta eli synnytyksen käynnistämisestä, vaikka todellisuudessa vaihtoehtoja ei juurikaan enää siinä tilanteessa ollut. Vaikka rakas vauvamme oli edelleen elossa, oli tilanne huono sekä hänen että minun kannaltani, sillä tulehdus- ja komplikaatioriski oli todella korkea.
Olimme päätyneet jälleen samaan tilanteeseen kuin lähes vuosi sitten, ja jouduin synnyttämään vauvamme tietäen, ettei hän selviäisi ulkomaailmassa elossa. Synnytys oli todella kivulias niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja lopuksi minut jouduttiin jälleen kiirehtimään leikkaussaliin istukan kaavintaan, koska verenhukka oli niin suurta. Onneksi olimme tällä kertaa valmiiksi sairaalassa emmekä kotona kuten vuotta aiemmin.
Tällä kertaa minua tai vauvaamme ei tutkittu lainkaan niin tarkkaan kuin ensimmäisellä kerralla, vaan lääkärit olivat nyt lähes varmoja, että kaiken takana oli heikko kohdunkaula. Jälleen meitä rohkaistiin yrittämään vielä kerran jos suinkin uskaltaisimme, sillä riittävän aikaisin laitetulla tukilangalla ongelma olisi kenties mahdollista korjata. Kenties. Ehkä.
Molempien raskauksien jälkeen olen ollut täysin varma siitä, etten haluaisi lähteä tähän painajaiseen enää kertaakaan uudelleen, mutta samalla mielessäni kalvaa pelko siitä mitä mahdollisesti jäisi saavuttamatta, jos emme vielä kerran kokeilisi. Jos olisimme 10 vuotta nuorempia, niin voisimme odottaa muutaman vuoden ja tasata ajatuksiamme ennen uutta yritystä, mutta valitettavasti aika on meitä vastaan. Nyt vain mietimme miten pää kestää lähteä kokeilemaan vielä kerran, kun todennäköisesti alku on taas aivan helvettiä, puoliväliä kohti pelko kasaantuu kestämättömäksi ja lopusta ei kukaan osaa sanoa mitään. Ja silti on kuitenkin yritettävä vielä yhden kerran, koska mitä jos…
Yorumlar