Tämä kirjoitus on asiantuntijan puheenvuoro.
Kun lapsiperheeseen odotetaan uutta vauvaa, odotuksen ilossa ovat vanhempien lisäksi mukana tulevan pikkuisen mahdolliset sisarukset. Kaapeista kaivetaan esille vauvanvaatteita ja ihmetellään yhdessä niiden pienuutta. Lapset kertovat uutisen päiväkodissa. Kyllähän kaikki menee hyvin niin kuin ennenkin. Muutamien kuukausien kuluttua saadaan tutustua uuteen perheenjäseneen.
Usein odotukset toteutuvat, mutta entä jos niin ei tapahdukaan? Joskus vauvantarvikkeet kerätään hiljaisuudessa pois eikä äidin vatsassa kasvanut uusi elämä voikaan syntyä tähän maailmaan. Mitä sisaruksille silloin sanotaan?
Oli aikoja, jolloin lapsille kerrottiin, että vauvoja saadaan sairaalasta ja lehdessä ilmoitetaan, koska niitä on tarjolla. Ehkä siihen aikaan olisi sanottu sisaruksille, että sairaalan vauvalähetys peruuntuikin. Vanhemmat olisivat purreet hammasta ja nielleet oman itkunsa.
Lapsethan unohtaisivat koko vauva-asian nopeasti. Poissa silmistä, poissa mielestä, he olisivat tuumineet. Ylipäänsä oli vallalla ajatus, että lapsia pitäisi suojella vaikeilta asioilta vaikenemalla niistä. Mitä vähemmän asioista puhuttaisiin, sitä nopeammin lapset unohtaisivat ne.
Lapset aistivat kuitenkin ahdistuksen ja oppivat olemaan kyselemättä siitä mitään. Vaikeneminen on ollut selviytymiskeino, jota sukupolvet toisensa jälkeen ovat siirtäneet eteenpäin. Se on kuitenkin jäykkä ja hankala tapa yrittää selviytyä. Puhumattomuus koteloi surun möykyksi, josta ei saa otetta. Silloin surun käsittely estyy niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä.
Nykyisin ymmärrämme, että suru lientyy jakamalla sitä toisten kanssa. Jokaisen suru on yhtä tärkeä, lapsen suru on yhtä todellinen kuin aikuisenkin. Lapsi kaipaa sisarusta, joka ei tullutkaan kotiin. Hänellä vain ei ole surulleen sanoja. On tärkeää, että vanhemmat kertovat lapsille heidän ikätasonsa mukaisesti, mitä on tapahtunut. Joskus käy niin, että pieni vauvan alku ei voikaan kehittyä valmiiksi äidin vatsassa, vaan se tulee ennen aikaansa pois.
Vanhemmat saavat itkeä ja olla surullisia. He voivat samalla kertoa lapsille, että vaikka vauvasta luopuminen itkettää heitä, vauvasta saa puhua. Häntä voidaan muistella. Suru kevenee vähitellen eikä ilokaan katoa elämästä.
Jos raskaus esimerkiksi keskeytyy tai keskeytetään lääketieteellisistä syistä myöhäisessä vaiheessa, pienestä vastasyntyneestä painetaan usein sairaalassa käden- ja jalanjäljet korttiin muistoksi. Vanhemmat ja sisarukset voivat kotona yhdessä ihastella niitä ja puhua pienestä sisko- tai velivauvasta, joka kuuluu aina perheeseen. Surua ei tarvitse kieltää eikä kätkeä.
Konkretia auttaa lapsia käsittelemään asioita. Hautausmailta löytyy muistolehtoja ja kivipaasia, joiden luo voi jättää kukkia, kynttilöitä tai muistolaattoja niillekin pienille, joita ei löydy väestörekisteristä. Sisarusten kanssa voi käydä valitsemallaan paikalla sytyttämässä kynttilän raskauden aikana menetetyn sisaruksen muistoksi. Muistokynttilän voi yhtä hyvin sytyttää kotonakin pyhäinpäivänä, jouluna, menetetyn lapsen laskettuna aikana tai milloin tahansa. Menetettyä lasta voidaan kutsua nimeltä, vaikka nimi ei olisikaan virallinen.
Suru on matka, jonka kulkeminen on alussa raskainta. Ajan myötä se kevenee ja asettuu osaksi perheen elämää. Sisarus on lahja, vaikka hänestä jouduttiinkin luopumaan. Kirjoittanut Päivi Stelin-Valkama
psykoterapeutti, perhe- ja pariterapeutti
Comments