Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus.
Odotimme toista lastamme kolme vuotta. Koimme sinä aikana neljä kokonaista ja yhden osittaisen keskenmenon, menetimme viisi vauvaa. Elin ensimmäistä kolmannesta yhteensä täysiaikaisen raskauden verran ennen kuin pääsin toiselle kolmannekselle. Se tarkoitti noin 37 viikkoa alkuraskauden pahoinvointia, väsymystä, epätietoisuutta ja pelkoa, joista ei oikein uskaltanut ja halunnut kertoa kenellekään. Se tarkoitti myös menetyksiä, toinen toistaan raastavampia. Mikään ei mennyt yksinkertaisesti, eivät raskaudet eivätkä keskenmenot, ja jouduin käymään lukemattomia kertoja lääkärillä, sairaalassa ja ultrissa.
Toivoimme hartaasti pikkusisarusta esikoisellemme ja vajosimme vähitellen syvemmälle menetysten ja sekundäärisen lapsettomuuden suruun. Sinä aikana maailmankuvani ja kehonkuvani muuttuivat, samoin kuin käsitys toivosta ja tulevaisuudesta. Ennen kaikkea mureni ajatus siitä, että itse voisi oikein mihinkään elämässä vaikuttaa. Elämä ja kuolema vuorottelivat minussa ja kaiken tämän keskellä esikoisemme eli varhaislapsuuttaan.
Kun kolmas keskenmeno romahdutti maailmamme, lempeä sairaanhoitaja totesi synnytyksessä, että kolmevuotiaallekin voi kertoa surusta ja menetyksestä. Kotiin tultuamme kerroimme, että masussani oli ollut vauva, joka oli kuitenkin liian pieni tulemaan tänne meidän luoksemme ja jatkoi siksi suoraan taivaaseen. Jatkossa, kun minua alkoi itkettää kesken ruokailun tai leikin, kerroin, että ei ole hätää, minulla on vain ikävä vauvaa. Tyttö nyökkäsi ja jatkoi puuhiaan. Oli helpottavaa, että tilannetta saattoi sanoittaa hänellekin.
Samaan kesään osui muutakin surua, kun lapsemme isoisovanhempi kuoli. Tyttö totesi meille: ”nyt hänkin on siellä taivaassa, yhdessä sen vauvan kanssa”. Tyttö käsitteli perheen suruja omalla tavallaan ja jutteli kaikesta luontevasti. Leikeissä oltiin välillä hautajaisissa ja välillä hänenkin masussaan kasvoi kuulemma liian pieni vauva. Toivoin, että kerho-opettajat ja muut lähellämme olevat aikuiset osaisivat suhtautua leikkeihin yhtä luontevasti.
Koin syyllisyyttä surusta sekä toistuvien raskauksien pahoinvoinnista ja väsymyksestä, jotka veivät minut usein esikoisen ulottuvilta. En jaksanut aina leikkiä tai innostua. Surin oman suruni lisäksi sitä, ettei tyttärestämme ehkä koskaan tulisi isosiskoa. Vaikka emme itse voineet asialle mitään, pohdin välillä, teemmekö väärin toivoessamme lapsellemme sisarusta, kun se vie meiltä näin paljon voimia ja vaikuttaa hänenkin arkeensa. Toisaalta tämä tuntui epäreilulta ajatukselta – kai meillä oli yhtä suuri oikeus toivoa lisää lapsia kuin niilläkin, joilla oli parempi onni raskauksien suhteen. Välillä mietimme, montako menetystä vielä jaksamme. Kipeästä vauvankaipuusta huolimatta aloimme ajatuksissamme valmistautua siihenkin tulevaisuuteen, jossa esikoinen jää ainokaiseksemme.
Sekundääristä lapsettomuutta ja lapsiperheen keskenmenoja vähäteltiin – meillähän oli jo lapsi. En kuitenkaan osannut ajatella silloin enkä edelleenkään, että yksi lapsi voisi korvata toisen. Esikoisen elämänilo piti minut usein arjessa kiinni, mutta joskus sitä oli myös vaikea kestää, kun voimat olivat vähissä ja olisi kaivannut lepoa. Epäreilulta tuntui sekin, että hänen varhaisvuotensa uhkasivat hukkua menetysten suruihin. Oli raskasta ja ristiriitaista tuntea syli yhtä aikaa täydeksi ja tyhjäksi. Pystyin samaistumaan lapsettomien tarinoihin, mutta sitä ei uskaltanut sanoa ääneen, sillä enhän ollut oikeasti lapseton. En löytänyt mistään todellista vertaistukea, jotakuta toista, joka olisi tiennyt, miltä toisen lapsen kaipaaminen menetysten keskellä tuntui. Ehkä moni muukin suri hiljaa, vähättelyä ja vääriä sanoja peläten.
Esikoisemme sai lopulta pikkusisaruksia, vaikka menetyksiäkin koimme vielä lisää. Sekundäärinen lapsettomuus ja menetysten suru juurtuivat vuosien aikana syvälle minuun. Välillä minua vaivaa, että perheemme tarina ei näy päälle päin: montako lasta meillä oikeasti on ja millainen tie tähän hetkeen on kuljettu. Kotona pienille taivasvauvoille sytytetään välillä kynttilä ja toisinaan he ovat puheissa. Kun syliin tulleet lapsemme kasvavat, haluan heidän tietävän, että perheeseemme kuuluu myös sisaruksia, joita ei syliin asti saatu. Että suru ja ilo voivat elää rinnakkain. Ja että jokainen heistä on valtava ihme.
Comments