Tämä kirjoitus on vertaiskertomus. ”Joo, ei tämä tosiaan ole normaalilöydös”, totesi ultraava nuori naislääkäri. Hän melkein naurahti ja jatkoi kuvaruudun tutkimista kiinnostuneena. Makasin tutkimuspöydällä ja nieleskelin kyyneleitä. Olin juuri istunut pitkän illan odottamassa vuoroani synnytysosaston päivystyksessä, pelko mielessäni hiipien, katsellut isomahaisia naisia ja yrittänyt ylläpitää hiipuvaa toivoani. Olin epäillyt pahinta jo viikon ajan, kun vuoto oli aina alkanut ja loppunut ja sitten taas alkanut. Neuvolassa minua oli rauhoiteltu. Pahoinvointini ja muut raskausoireet olivat kuulemma hyvä merkki ja alkuraskauden vuoto normaalia. Lääkäriin en ollut päässyt lukuisista soitoistani huolimatta, ei kuulemma ollut tapana. Jos menee kesken, sitten menee, ei sille mitään voi, niin minulle sanottiin.
Minulla oli ollut vahva tunne siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Perjantai-iltana vuoto oli taas yltynyt niin, että olin vaatinut päästä päivystykseen näkemään tilanteen. Olin vihdoin saanut vastahakoisen luvan tulla. Kun lääkäri aloitti ultraamisen, muutuin sekunnissa odottavasta äidistä kiinnostavaksi lääketieteelliseksi tapaukseksi. Lääkäri ei pahoitellut tilannetta tai näyttänyt edes ymmärtävän, että vielä äsken olin tosiaan ajatellut odottavani vauvaa, epätoivoisesti toivonut hänen olevan elossakin. Tunsin itseni tyhmäksi. Olin tiennyt, että jokin on pielessä ja minua ei uskottu. Nyt kun sitten selvisi, että olin oikeassa, kukaan ei välittänyt.
Sain ohjeet tulla takaisin maanantaina – minne tarkalleen, unohdin järkytykseni keskellä kysyä eikä lääkäri sanonut tarkemmin. Hänelle kaikki oli selvästi tuttua ja rutiinia. Olin päätymässä kaavintaan, sillä lääkäri kertoi, että minulla epäiltiin molaa. Kysyin tarkentavia kysymyksiä ja lääkäri vähän turhautuneena totesi ohimennen sen olevan sama kuin rypäleraskaus. Istukassa näkyi kuulemma jotain epämääräistä ja rakkulaista muodostelmaa. En ollut kuullut moisesta koskaan, mutta en jaksanut kysellä enempää. Edessä oli pitkä ja surullinen viikonloppu ja odotin maanantaita ahdistuneena. Vauvaa kohdussani ei enää ollut. Häntä ehtisin surra kunnolla kuitenkin vasta, kun tämä kaikki olisi ohi.
Maanantaiaamuna menin ohjeiden mukaan samaan paikkaan. Synnytysvastaanoton kätilö ensin hämmentyi, että tulin sinne ja sitten vaivaantuneena ohjasi minut naistentautien puolelle. Mistä olisin voinut tietää – tämä oli vasta ensimmäinen keskenmenoni. Koko päivän minua kohdeltiin vältellen ja hieman vaivaantuneesti, ohitettiin ja puhuttiin vain välttämätön. Kukaan ei tarjonnut lohtua tai ymmärrystä, kukaan ei kertaakaan edes viitannut äskettäin menettämääni vauvaan. Viikkoa aiemmin olin ollut neuvolassa ensikäynnillä kuulemassa ruokarajoitusohjeita ja saamassa mammajumppaesitteitä tulevan talven varalle. Nyt vauvaani ei kenenkään mielestä ollut ollutkaan. Itkin hiljaa, kun minua kärrättiin sängyllä leikkaussaliin.
Koko päivän ajattelin vain, että haluan unohtaa tämän painajaisen ja tulla heti uudestaan raskaaksi, jatkaa siitä, mihin tämä odotus jäi. Laskeskelin, milloin voisin taas olla näillä samoilla viikoilla, jos heti tärppäisi. Kaavinnan jälkeen yksi kätilö kävi luonani kysymässä, oliko minulle sanottu, ettei uutta raskautta saisi alkaa heti yrittää. Olin järkyttynyt, kukaan ei ollut sanonut mitään. Kysyin syytä, mutta en saanut selvää vastausta. Illalla sain luvan palata takaisin kotiin, tyhjänä.
Kotona googletin, mikä on rypäleraskaus ja kauhistuin. Pohdin ahdistuneena, mitä kaikkea se tarkoittaisi. Miksi kukaan ei ollut puhunut tästä sairaalassa? Noin viikkoa myöhemmin minulle soitettiin, ettei tilanne koepalan perusteella vaikuttanut lopulta rypäleraskaudelta, vaikka sekä rakkulainen istukka että kohonneet hCG-arvot siihen viittasivatkin. Kohdussani oli ollut myös suuri hematooma, mikä oli aiheuttanut toistuvat vuodot. Lääkäri ei osannut sanoa mistä istukan rakenne johtui. Jouduin käymään vielä verikokeissa pari kertaa, mutta vähitellen arvot laskivat. Sitä ennen raskausoireet yhä vain jatkuivat, vaikka raskautta ei enää ollut. Viikko kaavinnan jälkeen nieleskelin bussipysäkillä yhtä aikaa oksennusta ja kyyneleitä. Olin valtavan surullinen ja samalla raivoissani. Raskausoireet ilman vauvaa tuntuivat jo kohtuuttomalta.
Oli marraskuu, pimeää ja märkää. Olin haaveillut, että jos jaksamme pitää vauvan salaisuutena jouluun asti, olisi ihanaa kertoa perheenjäsenille ja ystäville kesätulokkaasta silloin. Sairaalassa nukutuksesta toipuessani ajattelin, että ensi vuoden jouluna sitten. Ainakin siihen mennessä olen varmasti jo taas raskaana, tai voihan meillä jo olla vauvakin. Onneksi en tiennyt, kuinka pitkä tie oli vasta alkanut.
Joka marraskuu muistan yhä ensimmäisen menetetyn pienokaisemme. Vaikka hoitohenkilökunta ei häntä tunnustanutkaan, minulle hän oli olemassa ihan oikeasti.
Comentarios